Suurten haasteiden edessä tarvitaan yhteiskunnallista innovaatiokykyä. Mutta miten sitä opitaan? Artikkeli tarkastelee yhteiskunnallisia innovaatiota ja etsii nykyisyydestä, menneisyydestä ja tulevaisuudestakin esimerkkejä onnistuneesta uudistumisesta.
Artikkelin kirjoittaja Katja Lindroos on vuorovaikutuksen ja poikkisektoraalisen yhteistyön asiantuntija, joka on sekä tutkinut että toteuttanut yhteiskunnallisia innovaatiokokeiluja eri yhteisöjen kanssa. Hän työskentelee kaupunkien muutokseen erikoistuneen Urban Practice Oy:n toimitusjohtajana.
Keväällä 2020 suomalaisten arki muuttui äkisti. Maailmalla levisi COVID-19-virus, jonka leviämisen taltuttamiseksi Suomessa hallituksen päätöksellä rajoitettiin sosiaalisia kontakteja. Toimistot, koulut ja kahvilat hiljenivät, yleisötapahtumat ja perhejuhlat peruttiin, kaupunkien kadut autioituivat.
Vaikka rajoitukset olivat kaikkea muuta kuin helppoja, ne kyettiin toteuttamaan lopulta hämmästyttävän laajasti ja ripeästi. Jouduimme hetkessä omaksumaan uusia arjen käytäntöjä, oli kyse sitten työkokouksiin osallistumisesta tai ostosten tekemisestä. Koko yhteiskunnan tasolla kyettiin tekemään ennenkuulumattomia ratkaisuja, kuten maakunnan tai kokonaisten ihmisryhmien eristäminen muista.
Moni varmasti mietti: jos olemme valmiita näin suuriin mullistuksiin poikkeusolojen keskellä, miksi normaalioloissa uudistukset ovat usein niin vaikeita?
Suomi on kamppailut välttämättömien muutosten läpiviennissä viimeiset vuosikymmenet. On kyse sitten sote-uudistuksesta tai tuottavuuden heikosta kehityksestä, uudistusten tahti on pysynyt tahmeana suhteessa ympäröivän todellisuuden muutosvauhtiin. Lisääntyvät geopoliittiset jännitteet ja kiihtyvä ilmastokriisi kasvattavat uudistusten toteuttamisen vaikeuskerrointa entisestään.
Ei siis ihme, että luottamus kykyymme toteuttaa suuria muutoksia ilman kriisiä on koetuksella. Tarvitsemmeko koronan kaltaisen poikkeustilan, onko uudistuminen mahdollinen vain pakon edessä? Vai löytyisikö meille parempi vaihtoehto?
Yhteiskunnallinen innovaatio on nimensä mukaisesti yhteiskuntaa parantava tuote, palvelu, prosessi tai strategia. Näin ollen kaikissa innovaatioissa voi nähdä yhteiskunnallisen ulottuvuuden.
Muista innovaatioista yhteiskunnallisen innovaation erottaa kuitenkin lähtökohta: markkinalla tunnistetun yksittäisen tarpeen sijaan se lähtee ratkomaan laajemmin yhteiskunnan kestävyyden ja yhteisen hyvinvoinnin haasteita.
Vaikka yhteiskunnalliset innovaatiot tuovat mukanaan uusia ratkaisuja, itsessään ne eivät ole mitään uutta. Suomalaisella yhteiskunnalla on historiansa kautta kokemusta onnistumisesta yhteiskunnallisissa innovaatioissa – otetaan esimerkiksi sitten demokratian perusoikeudet kuten vaali- ja äänioikeuden ulottaminen myös naisille tai vauvakuolleisuuden jyrkkä vähentäminen neuvolajärjestelmän kautta.
Suomella on historiansa kautta kokemusta onnistumisesta yhteiskunnallisissa innovaatioissa, yhtenä esimerkkinä neuvolajärjestelmä.
Tunnetuimpiin esimerkkeihin Suomessa tehdyistä yhteiskunnallisista innovaatioista kuuluu 1970-luvulla toteutettu peruskoulu-uudistus. Suomeen oli saatu oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 huolehtimaan koko väestön kouluttamisesta.
Laista huolimatta monen suomalaislapsen koulutuspolku jäi kuitenkin rinnakkaiskoulujärjestelmässä lyhyeksi. Kansalaisten heikko sivistystaso hidasti koko yhteiskunnan kehitystä.
Kouluhallituksen pääjohtaja Oskari Mantere esitti 1930-luvulla ensi kertaa koulujärjestelmän kehittämistä. Varsinainen uudistuksen valmistelu alkoi kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Sana ”peruskoulu” lausuttiin ensimmäisen kerran vuonna 1964, ja neljä vuotta myöhemmin peruskoulun puitelait hyväksyttiin eduskunnassa.
Nyky-Suomessa voi olla vaikea uskoa, miten voimakkaasti mielipiteet peruskoulun toimivuudesta alkujaan jakautuivat. Puolueet, alueet ja kaupungit eivät olleet uudistuksesta yksimielisiä, kouluista ja vanhemmista puhumattakaan. Uudistus saatiin kuitenkin toteutettua, ja ensimmäiset peruskoulun ekaluokkalaiset aloittivat pohjoisessa ja lopulta etelässä vuosina 1972–1977.
Peruskoulu-uudistus oli yhteiskunnallisena innovaationa poikkeuksellisen vaikuttava, sillä se läpäisi koko ikäluokan. Suomalaislapset alkoivat sijoittua oppimistuloksia vertaavan kansainvälisen PISA-tutkimuksessa kärkeen. Kansalaisten koulutustason vahvistuminen teki mahdolliseksi teknologiaosaamisen nousun 1990-luvulla ja sitä seuranneen talouskasvun 2000-luvulla.
Uudistuksella oli vaikutuksia myös yhteiskunnan yhdenvertaisuuteen. Ennen peruskoulu-uudistusta Suomi oli ollut pitkälti luokkayhteiskunta, eikä koulutuksella ollut merkittävää vaikutusta yhdenvertaisuuteen. Taloustieteilijät Roope Uusitalo, Tuomas Pekkarinen ja Sari Kerri totesivat tutkimuksessaan vuonna 2007 isän palkkatulojen vaikutuksen pojan palkkatulojen suuruuteen vähentyneen peruskoulu-uudistuksen myötä 23 prosenttia.
Peruskoulu-uudistuksen taustalla vaikutti vahva kriisitietoisuus: sodan päättymisen läheisyys ja jälleenrakennuksen välttämättömyys. Jotain oli pakko tehdä. Silti uudistuksen toteutuminen vei yli 40 vuotta. Onko meillä enää vastaavaan aikaa?
Yhteiskunnalliset innovaatiot eivät synny hetkessä, mutta ne voivat kuitenkin saada vauhtia yksittäisestä hetkestä. Hyvä esimerkki löytyy Kansalliset dialogit -konseptin ja koronakriisin yhteydestä.
”Huonoista ajoista selviämme, mutta miten tehdä uusia avauksia hyvinä aikoina?” pohdiskeli Tekesin, nykyisen Business Finlandin, ylijohtaja Martti af Heurlin Suomen kipupistettä parikymmentä vuotta sitten. Vaikka harva kutsuisi haasteiden täyttämää nykyaikaa ”hyviksi ajoiksi”, itse viesti on yhä ajankohtainen: miksi emme osaa uudistua.
Yhteiskunnallisissa innovaatioissa on perimmiltään kyse kyvystä vastata yhdessä tunnistettuun haasteeseen, mikä yhdistää sekä peruskoulu-uudistusta että Kansallisia dialogeja.
Peruskoulu-uudistuksella lähdettiin vastaamaan tarpeeseen nostaa kansalaisten sivistystasoa. Pienessä maassa jokaisen lapsen ja nuoren paras osaaminen tarvittiin kansakunnan menestyksekkään tulevaisuuden varmistamiseksi.
Yhteiskunnassa lisääntyvä vastakkainasettelu taas oli Kansallisten dialogien taustalla vaikuttanut tarve. Koronakriisi ei aiheuttanut vaan voimisti tarvetta rakentavalle ja laajalle kansalaiskeskustelulle, minkä vuoksi dialogit eivät loppuneet poikkeustilan myötä.
Yhteiskunnalliset innovaatiot kasvavat ihmisten kautta.
Tarve on innovaation lähtöpiste, ei siis päätepiste. Yleisesti vakiintuneen määritelmän mukaan ratkaisua voidaan kutsua innovaatioksi vasta kun se on skaalautunut eli monistunut. Yhteiskunnalliset innovaatiot eivät kasva ja leviä digitaalisilla alustoilla, vaan ihmisten kautta – yhteistyöllä, neuvotteluilla, toimintatapojen vakiinnuttamisella, kohtaamisilla. Uudistumiskykyä ei ole ilman ymmärrystä innovaatioiden vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ihmisiin.
Kansallisista dialogeista lähteinä on hyödynnetty seuraavia haastateltuja: finanssineuvos Katju Holkeri valtiovarainministeriöstä, johtaja Kai Alhanen DialogiAkatemiasta ja johtava asiantuntija Hannele Laaksolahti Sitrasta.